Suomenlapinkoiran alkuperä juontaa lappalaisista poropaimennukseen ja vartiointiin käytetyistä maatiaiskoirista. Ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin lapinpaimenkoiralle 1945. Suomenlapinkoira ja lapinporokoira erotettiin omiksi roduikseen vasta 1966, ja uusi rotumääritelmä suomenlapinkoiralle laadittiin 1975. 

Luonteeltaan suomenlapinkoirat ovat älykkäitä ja oppivaisia, mutta myös hieman itsepäisiä. Lapinkoira on ns. "ihmisen koira", joka seuraa omistajaansa mielellään kaikkialle ja puuhailee ihmisensä kanssa ihan mitä tahansa. Lapinkoira ei kuitenkaan vaadi jatkuvaa huomiota eikä tarvitse jokaiseen asiaan ihmisen ohjausta, vaan älykkäänä ja itsenäisenä se osaa toimia myös ominpäin.

Suomenlapinkoira eli "lappalainen", "lappari", "lapikas" tai "pörrö" on täällä kotimaassaan kohtuullisen suurilukuinen ja suosittu rotu, mutta maailmalla harvinainen. Suomalaisilla onkin suuri vastuu tämän upean rodun säilyttämisessä! Viime aikoina hurjasti lisääntyneen suosion taustalla lienee se, että suomenlapinkoira istuu monelle kuin hansikas käteen: se sopii niin kaupunkiin kuin maaseudulle, on kooltaan käytännöllinen ja kaikin puolin erinomainen valinta mm. lapsiperheisiin. Lapinkoiran kanssa voi harrastaa melkeinpä mitä vain, ja tavoitteellisempaankin harrastamiseen se soveltuu työkoiran luonteensa ja pk-oikeuksien ansiosta. 

Kooltaan suomenlapinkoira on erittäin näppärä, keskikokoa hieman pienempi: nartun ihannekorkeus 44cm ja uroksen 49cm. Se ei ole jalkoihin jäävän pieni eikä heiveröinen, muttei myöskään liian suuri. Kokoonsa nähden se on suhteellisen vankkarakenteinen ja voimakas. Mikään taskuraketti lapinkoira ei ole, eli nopeutta vaativiin harrastuksiin (kuten agilityyn) huipputasolle asti yltävää kisakoiraa tavoittelevan on parempi valita ihan muu rotu.

Vaikka lapinkoiria pidetäänkin nykyään enimmäkseen seurakoirina, ovat ne alkuperältään ja ominaisuuksiltaan täysverisiä työkoiria, poropaimenia ja haukkuvia vahteja. Lapinkoirapennun tuore omistaja voi kokea elämänsä järkytyksen, kun pentu onkin loputtoman energinen hulivili ja pahojaan tekevä tihulainen, jolle mitkään kiellot ja opit eivät tunnu menevän perille. Itku voi tulla, jos uuden perheenjäsenen on kuviteltu olevan "sellainen helppo ja rauhallinen Äijä-koira"... Se rauhallinen ja ihmisen mielen lailla toimiva koira on vuosien kasvatuksen ja koulutuksen tulos.

Suomenlapinkoiran karvapeite on runsas ja säältä suojaava. Tiivistä pohjavillaa peittää pitkä ja jäykkä peitinkarva. Oikeanlaatuiseen turkkiin ei tartu lumi eikä roskat ongelmaksi asti, vesisateessa se ei helpolla kastu pintaa syvemmältä, ja kurakin varisee kuivuttuaan itsestään pois. Karvaa irtoaa karvanlähtöaikaan paljon, mutta juuri harjaamista kummempaa lapinkoiran turkki ei sitten kaipaakaan.

Suomenlapinkoiran kuuluu olla ystävällinen ja ihmistä kohtaan melko nöyrä, mutta kaikki lapinkoirat eivät välttämättä ole aikuisinä enää täysin koirasosiaalisia - ainakaan saman sukupuolen edustajia kohtaan. Useimmat lapinkoirat ovat hieman pehmeitä.

Paimenkoiralle on toivottavaa, että paimennusvietti on säilynyt, vaikkei linjoja olisikaan käytetty paimennukseen enää vuosikymmeniin. Myös vahtiviettiä tyypillisesti löytyy, ja lapinkoira on haukulla hälyttävä vahti. Äänenkäyttö on hyvin yksilöllistä. Jotkut haukkuvat harvemmin, toiset taas käyttävät ääntään kaikissa tilanteissa. Täysin hiljaista lapinkoirasta tuskin saa - eikä kuulu saadakaan. Tämä tulee huomoida rodun hankintaa harkitessa